Nyt mä voin sen kertoa

Olen tässä jo muutaman päivän ajan valmistellut teille tekstiä poneista, Edistä ja Helmistä. Halusin kuitenkin kirjoittaa tekstien teille vasta, kun kaikki on varmaa.

Mun työt ponien kanssa on nyt nimittäin tehty! Molemmille lahjakkuuksille löytyi uudet hienot kodit :) Ed lähti Parkanoon ja Helmi taas Haminaan. Helmiähän ei kovin aktiivisesti edes keritty myydä, ennen kuin ostaja jo sattui kohdalle :) Edin kanssa taas prosessi hieman venyi niiden kavioiden lohkeamisten yms. takia.

Mun mielestä on hienoa aina, kun meidän (Päivin) ponit löytävät uuden, harrastavan kodin. Mä teen niiden kanssa kuitenkin paljon töitä ja Päivi uhraa myös paljon aikaansa auttamalla mua tallilla ja kuskaamalla ponia milloin mihinkin kisoihin ja valmennuksiin. Kun kyseessä on urheiluponi, kuuluu sen mun mielestä päästä sellaseen perheeseen, joka haluaa harrastaa ja kilpailla tavoitteellisesti. Etenkin näiden ponien kanssa olimme tarkkana siitä, millaiseen perheeseen ne myymme. Molemmilla on niin paljon taitoa ja sydäntä, että ne kuuluvat radoille.

Miltä musta sitten tuntuu kun ponit myydään? Se on iloinen asia, niin kuin mä jo aikaisemmin totesinkin. Kaikki hevoset ovat mulle työkavereita, ja niin kuin oikeassakin maailmassa, meidänhän kuuluisi olla iloisia siitä kun duunikaveri pääsee uusien haasteiden pariin.

Mulla tavoitteena aina ponien kanssa on tehdä niistä niin ratsastettavia, että myös ne 11-vuotiaat kisaajanalut pystyvät niillä ratsastamaan. Mä en tyydy siihen, että musta tuntuu hyvältä ja että ne reagoivat mun apuihin. Ponien täytyy sietää ratsastajien virheitä ja niiden täytyy ymmärtää myös auttaa ratsastajaa tietyissä tilanteissa. Tämän vuoksi myös mun täytyy välillä treeneissä ja radoilla antaa niiden hoitaa homma, jotta näämme miten ne toimivat. Pääasiassa ratsastan ne tottakai aina mahdollisimman hyvin, koska ponit saavat tasaisen ja hyvän ratsastuksen kautta myös itselleen varmuutta. Kuitenkaan liian varovaisiksi en niitä halua rakentaa, etenkin kun ponimme ovat yleensä aika raakoja meille tullessaan. 

Mua sanotaan todella kylmäksi ihmiseksi. Ja kyllähän mä jollain tavalla olen sitä, hevosten suhteen. En mä itke tai sure kun hevoset tai ponit myydään pois tai lopetetaan. En mä ole oikeastaan koskaan tehnyt sitä. Ratsastuskoulussa Peik sanoi joskus että hevosia tulee ja menee, niistä täytyy vain aina ottaa kaikki irti silloin kun ne ovat täällä. Niiltä täytyy oppia ja niiden täytyy antaa opettaa. Nyt ajattelen asian hieman eri tavalla; niille täytyy opettaa ja niiltä täytyy oppia. Ratsastuskoulu on siis jälleen kerran vaikuttanut positiivisesti mun ratsastajan uraan. Tästä tulikin mieleen että täytyypä kirjoittaa oma juttu ratsastuskoulu-urastani..

Ponien myynti on mulle haaste ja omanlainen kehitysprosessi. Kaikki ponit ovat erilaisia, ja kaikista oppii aina hurjasti, eikä vaan pelkästä ratsastuksellisesti. Kun poneja tuodaan ulkomailta, täytyy niiden käsittely aloittaa pikkuhiljaa ja voin kertoa että kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua..

Mutta nyt on siis kaksi todella hienoa ponia päässyt urallaan eteen päin. Toivottavasti olen osannut valmistella ne niin hyvin, että tytöt pääsevät etenemään hyvällä mielellä.

Hienoin fiilis on nimittäin se, kun näkee myytyjen ponien pärjäävän, ja tietää että on itse ollut osallistumassa ponien rakentamiseen.